OPERAATIO KORIS4EVA

September 2, 2019

Tervetuloa mun blogiin! 

 

Kirjoitan tänne kirjavin sanoin auki tämmöistä meikälle todella tärkeää projektia nimeltä koripallo ja sen pelaaminen. Ennen kuin mennään itse asiaan, niin kerron hieman taustaa. Taustaa löydät laajemmin myös mun sivuilta klikkaamalla kohdasta TARINA. Puhutaan ensin hieman menettämisestä, ennen kuin mennään saavuttamiseen ja uusiin tavoitteisiin. Mistä mä oon joutunut pakon edessä luopumaan, jotta mä voisin arvostaa sitä mitä mulla on nyt? Mitä mä oon siitä kaikesta oppinut?

 

Taustoitan. Olin lapsena aika arka, tarkoittaen tässä kohden tarinaa alle kouluikäisenä. Mulla todettiin astma kun olin esikoulussa, ja se meni jotenki niinku näin: Yhtenä päivänä oltiin Nenäinniemen kavereiden kanssa pellolla piilosta, kun mulla alkoi ottamaan todella pahasti hengen päälle. Alkoi hirvee vinkuminen ja ahdistus. Menetin samalla siinä sitten piiloni. Hitto! Ei muuta kun kotiin ja sairaalaan. Diagnoosin saatuani aloin inhaloimaan piippua niin maan perkeleesti.

 

Saapui eppuluokka. Allergiat ja astma oli tehneet musta hieman aran liikkujan. Kuitenkin mä tykkäsin pelata ja leikkiä kaikkea mahdollista. Löysin koripallon heti koulun alettua, kun JyWe:llä alkoi mikropoikien treenit meidän Pohjanlammen koululla. Ja sehän oli rakkautta ensi pompautuksella! Arasta lähestymisestäni huolimatta koriksesta tuli mulle oikea ensirakkaus ja turvasatama. Mun hyvät ystävät koulusta pelasi samassa jengissä, ja meillä oli hienot vihreät Vapon sponssaamat pelipaidat. T-paita-mallia vieläpä. Oispa kuva! Kiitos Lehtovaaran Jaskalle ekoista koutsauksista ja paidoista. 

 

Säästän sut yksityiskohtaiselta lapsuuden sähläystä sisältävillä korispelikuvauksilta, mutta todettakoon, että koriksella ja fyysisellä joukkuepelaamisella oli mun arkuuden poistoon ja kiusaamisen estoon todella paljon vaikutusta. Oon aina ollut hyvä tiimipelaaja ja tietty heikompien puolella. Ala-asteella se tuotti vaikeuksia, koska piti yhtä aikaa esittää olevansa todella kova ja katsoa muiden törttöilyä, sekä inspiroitua niistä kikkailemaan hieman itsekin, kun taas toisaalla piti ottaa sitä paskaa vastaan muilta. Mun pahistelut ja jälki-istunnot oli luokkaa ”jäin roikkumaan donkatessa pihalla olevan korin renkaaseen, koska en halunnut lentää asfalttiin kuin märkä lepänoksa". 30min jälki-istuntoa napsahti tuosta. Kyllä. Kiitos Pasi Hautala! En ollut aktiivinen kiusaaja, mutta kiusasin lähinnä olemalla mukana hiljaa. Hiljaisuus väärissä paikoissa voi olla pahinta väkivaltaa. 

 

Kun ala-aste oli viimeisellä vuodellaan, olin jo aika hyvä pelaamaan. Koulussa oli oma sarja ja korit oli vielä junnukorkeudella. Pallokin oli pientä kokoa. Meikähän donkkaili ja määritti minkä pystyin, koska olin jo 12-vuotiaana vähän alle 180cm pitkä. Pelasin JyWe:ssä korin alla sentterinä, eli hyvin paljolti selkä koriin päin. Ylä-asteelle siirryttyä kori nousi aikuisten korkeudelle, pallo kasvoi kokoa ja kenttä oli täysmittainen. Siinä olikin kesällä sykkimistä ottaa seuraava taso haltuun. Katukoris ja Monnarin ulkokenttä tuli tutuksi. Meidän JyWe:n jengissä oli neljän kovan pelaajan ydin johonka kuuluin. Joonas Heimonen, Jaakko Nieminen ja Samuel Lehtonen oli kolme muuta. Kovalla pelaajalla tarkoitan poikia, joita kiinnosti a) kehittyä b) keskittyä ja c) voittaa. Tietty myös d) jotain muuta, eli härvätä. Sitten oli muita poikia, joita kiinnosti tuo d) hieman enemmän. Se tuotti omia ongelmiaan, koska me välitettiin aika paljon siitä voittamisesta, eikä sitä juuri liikaa meille suotu. Olin C-junioreissa joukkueemme vuoden paras pelaaja ja se merkkas mulle tosi paljon, koska kuoren alla olin edelleen hieman arka. Ulospäin olin todella rohkaistunut teini, joka tykkäsi puhua paljon, esiintyä ja koettaa olla hieman enemmän kuin olikaan. Haippia boi! Me menestyttiin kohtalaisesti Keskisen alueen sarjassa C-juniorien kaudet, mutta otettiin turpiin aika usein kovimmilta jengeiltä eli SäyRi:ltä ja HonSu:lta. 

 

Kun tuli kasiluokan jälkeinen kesä, minä, Joonas ja Jaakko siirryttiin pelaamaan SäyRi:in. Meitä kysyttiin mukaan, ja tavoitteena olikin saada aikaan joukkue, jolla päästäisiin pelaamaan B-junioreiden SM-sarjaa. Oli helppo päätös lähteä nostamaan omaa rimaa korkeammalle. Karsintoja varten piti olla todella tikissä! Kesä harjoiteltiinkin sitten ensimmäistä kertaa tunnollisen tavoitteellisesti. Meillä oli Jyväskylän Yliopistolta liikuntatieteiden proffamies, joka teetätti meille kuntotestit ja räätälöidyt treeniohjelmat tuloksien mukaisesti. Nautin tosi paljon, kun sai tehdä Lehtisaaren Kuntotalolla kunnon punttitreenin, ja perään koristreenit. Käytiin myös juoksemassa paljon. Sinä kesänä pelasin korista enemmän kuin koskaan, ja opin tykkäämään pitkistä treeneistä. Intensiteetti vaihteli, ja välillä tuli juostua kevyesti Nenäinniemestä kaupungin puolelle ja takaisin 20km. 180cm ja 70kg teinillä oli kevyt jalka ja hyvä ponnistusvoima. Mun jokapäiväiseen elämään kuului hyppiminen eri tavoilla. Koetin aina osua kädellä johonkin liikennemerkkiin, oksaan tai mihin vaan korkeeseen kohteeseen. Pyörittelin ja pomputtelin palloa joka käänteessä, vanhempien hermojenkin hinnalla. Alkoi tulemaan voimaa ja uskallusta. Mun identiteettini liikkujana oli vahvempi kuin koskaan, ja se tuntui myös kouluarjessa lisääntyneenä itseluottamuksena, ja pienentyneenä keskittymiskykynä. (Lue: hiljaa istuminen oli ja on vieläkin usein myrkkyä)

 

SäyRi:ssä pelasi entuudestaan jo tosi kovia jätkiä, joilta oli otettu nokkaan monesti. Varsinkin meidän ikäluokan maajoukkueessa pelannut Kosti Naukkarinen oli, ja on edelleenkin, päällikkö äijä. Kostia tuli katsottua esikuvamaisesti silloin, eikä pelkästään taitojen puolesta. Todella hieno nuori mies! Toinen kova esikuva oli pelintekijämme, myös Kostin kanssa 83-ikäluokan maajoukkueessa pelannut Pekka Korhonen. Hirmuset skillssit ja tahtotila. Pekan isä Pauli oli meidän tempperamenttinen koutsi, joka kannusti ja oli fyysinen kentän laidalla koko sielullaan. Se oli huikeeta! Kolmas kova jätkä oli Joonas Hiekkavirta, jengin pienin ja teknisin pelaaja. Joonaksen isä Raimo oli meidän joukkueenjohtaja. Rami hoiti hommat todella hienosti. Tietty koko SäyRi:n joukkue ja ympäröivä yhteisö oli erittäin vaikuttava. Nimiä ja tarinoita ois vaikka kuinka, mut pidetään tämä hillittynä toistaiseksi. Saarella hengitettiin koripalloa eikä parempaan paikkaan olis voinut päästä pelaamaan. Nautin koko ajastani siellä ja ystävystyinkin monen paikallisen kanssa tuona aikakautena. Me pelattiin todella hyvää korista koko kausi, ja käytiin pelaamassa myös Pietarissa ja Luulajassa korkeatasoisissa turnauksissa. Kaikesta hienosta meiningistä huolimatta me tiputtiin vikalla karsintakierroksella pois, eikä päästy B-junioreiden SM-sarjaan. Muistan miten koville se otti. Sillon tuli itkua jokikaupalla. Se oli helposti suurin pettymys, mitä junnuna koki koriksessa. 

 

Tuon kauden jälkeen tuli aika siirtyä takaisin JyWeen, mutta tällä kertaa se tarkoittikin miesten joukkueita. Aloitin pelaamaan JyWe:n edustusjoukkueen kanssa, joka pelasi 1-divisioonassa. Samalla pelasin kakkosjoukkueessa, joka muistaakseni pelasi Keskisen alueen 3-divisioonassa. Siellä pääsin vanhempien jyrien hakattavaksi ja se olikin tosi mukavaa se. Ilmeisesti nopeamman ja nuoremman rooli on ottaa iskuja vastaan vanhemmilta ja hitaammilta pelaajilta. Kävin samalla kymppiluokkaa Viitaniemessä maanantaista keskiviikkoon, ja loppuviikon olin liikunnanopettaja-harjoittelussa Kuokkalan ylä-asteella Jarmo Saikkosen apuna. Hieno systeemi! Me kaikki nuoret johtajat, vilkkaat ajattelijat ja toiminta eellä menevät oltiin varmasti paikallamme muualla kuin luokassa, jossa piti istua ja yrittää keskittyä. Olin aika huono kuuntelemaan ja kopioimaan taululta. Toiminta oli se juttu! Lisää liikuntaa koriksen päälle tuntui tosi hyvälle. Koulu taas ei tuntunut yhtään hyvälle, vaikkakin mun tavoitteena oli päästä urheiluluokalle Norssiin tai Voionmaalle. Ja sitten taas päästä yliopistoon liikuntatieteelliseen ja tulla liikunnnanopettajaksi. Jaiks! 

 

Ja nyt sitten pitkällisen taustoituksen jälkeen päästään siihen menettämiseen. Marraskuinen ilta Laukaassa oli viimeinen kerta kun pelasin täysikuntoisena koripalloa. Kakkosjoukkueella edustettiin, ja pelasin muistikuvieni mukaan tosi hyvin. Yli 20pts ja sitä rataa. Olin ollut hieman väsynyt koko tuon pimenevän marraskuun, ja flunssakin oli vaivannut. Ykkösjoukkueen koutsi syytti nuorta miestä bailaamisesta, naisissa juoksemisesta ja ties mistä, kun ei energiaa, kehitystä ja tasonnostoa näkynyt. Se vitutti todella paljon, koska koris oli mulle kaikki kaikessa. Räppi oli tullut uutena harrastuksena mukaan kuvioihin, ja se tuntui kulkevan koriksen kanssa käsi kädessä. Tuki toisiaan, koska hiphop:han on todistetusti ja tunnetusti parasta musaa koriksen peluuseen. Nyt soi kuitenkin mollivoittoinen ja epävireinen viulu, kun heräsin tuon Laukaan pelin jälkeisenä yönä koviin selkäsärkyihin. Kuin jokin ampuisi sähköiskuja rankaa pitkin jalkoihin. Todella pelottavaa! Vanhemmat vei mut sairaalaan ja siellä mua tutkittiin perusteellisesti. Lääkäriä odotellessa hakkasin sängyn laitoihin käteni mustelmille noiden kipusätkyjen voimasta. Puuduttava kipulääke piikillä persauksiin, ja johan meno rauhoittui. Me palattiin kotiin ja koetin mennä nukkumaan. Kivut tuli kuitenkin voimakkaasti takaisin ja niin me mentiin takaisin ensi-apuun. 

 

Mua tutkittiin kovasti koko viikon ja aluks mulla epäiltiin olevan myyräkuume. Eipä ollut sitä. Multa löydettiin akuutti lymfaattinen leukemia. Verisyöpä. Syöpä, jota luuydin sentterin lailla levittää kaikkialle kehoon tuottaen uusia syöpäsoluja verenkiertoon. Mun kropasta oli jo kolmas osa saanut tuta syöpäsoluja, joten ei ollut ihme että olin ollut voimaton ja sain nuo kovat kipukohtaukset. Diagnoosista meni pari päivää ja muutin Kuopion Yliopistolliseen sairaalaan. Ensimmäinen viikko sytostaatteja, eli solumyrkkyjä, jotka tappavat syövän lisäksi myös terveitä soluja, johti 13kg laihtumiseen. Painoin 72kg ja olin todella hyvässä kunnossa kun syöpä todettiin. Viikossa multa tippui kaikkien karvoituksien lisäksi paino alas 59kg. Mua varoteltiin myös isyyden menettämisestä. Mut vietiin naisten klinikalle, jossa istui odottavia naisia, ja sitten minä makasin siellä täysin paskana sairaalavuoteella. Mun piti mennä luovuttamaan siemennestettä, jotta se voidaan pakastaa tulevaisuutta varten. Josko sitä tulis isäksi vielä joskus? No se tuntui mahdottomalta ajatukselta enkä pystynyt siihen. Koko homma meni jotenkin yli mun ymmärryksen, koska olin kuitenkin itse menettämässä elämääni, enkä osannut ajatella mahdollista uutta elämää kaukana tulevaisuudessa. Trauma oli päällä eikä ollut päästämässä otteestaan ihan heti.

 

Mä taistelin kaiken kaikkiaan 9kk mun terveyteni puolesta, ja selvisin siitä elokuussa 2000 puhtaille papereille. Kävin samalla sairaalassa ollessani kymppiluokan loppuun, ja korotettujen numeroiden ansiosta pääsin kuin pääsinkin jatkamaan elämääni kohti tavoitettani Voionmaan lukiossa. Siellä mua odotti tyttöjen korisjoukkueen treenit, ja kova tason nosto opintojen vaikeustason suhteen. Pelotti aikalailla lähinnä kaikki. Olin kuitenkin muuttunut fyysisesti ja syönyt itseäni kortisonilla pyöreäksi. Kortisoni lisäsi mun elämistöni kykyä poistaa ja kestää myrkkyjä, mutta samalla se lisäsi myös ruokahaluani aivan mahdottomaksi. Pystyin syömään uskomattomia määriä, ja vaikka mitä. Tietty sitä söi nuorena paljon pizzaa, kun esimerkiksi Voionmaan ruokalan jono oli usein niin pitkä, että oli helppo ratkaisu mennä hakemaan välillä tien poikki Hurtista lätty. Lukio meni kaiken kaikkiaan päin persettä, koska opiskelutavat oli mulle vaikeita ja jälkikäteen ajateltuna ei niin opettavaisia. Kaikki, missä piti istua ja kopioida taululta asiaa, meni ohi välittömästi. Poikkeuksena ne oppiaineet ja opettajat, jotka aktivoi mua ajattelemaan ja toimimaan itse. Ne meni hyvin. Koris jäi pikku hiljaa pois, koska mulla oli edelleen kuukausittain ylläpitohoitoja leukemian uusimisen varalta. Ne hoidot teki mun kropasta erittäin huonovointisen ja turvonneen. Kun olin lukion puolivälissä, jätin koulun kesken. Rehtori huomasi myös saman, ja ilmoitti minulle kirjeitse erottamisestani. Kättelyemoji. 

 

Menetettyjen asioiden lista siis jatkui, kun koripallon lisäksi menetin opiskeluhaluni ja sosiaaliset taitoni, jotka oli tehneet minusta rohkean ja uteliaan nuoren. Nyt olin vain 19-vuotias pelokas lääkkeillä pumpattu paketti kipua ja solmuja. Tein paljon räppiä Urbaanilegenda nimisessä bändissä, jossa meitä oli kolme (Aikapommi, Kasanova & Joniveli). Kirjoitin puhtaaksi sieluni romut ja risut. Se ei silti poistanut kaikkea tuskaa, vaikka auttoikin käsittelemään niitä. Aloin heräilemään öisin vasemman jalan kihelmöivään puutuneisuuteen. Se pelotti todella paljon, koska minua oli varoiteltu kortisonin ”sivuvaikutuksista”. Monet niistä olikin jo tullut koettua, mutta tämä oli se kaikista pahin. Mentiin äidin kanssa kuvauttamaan lonkkani, ja sieltä paljastui pahin pelkoni. Mun molempien reisiluiden päät oli kuolioituneet ja vasen oli jo hyvin pitkällä. Siksi mun jalasta hävisi tunto ja sitä kihelmöi. Jalat oli tippumassa pois kuin vanhat oksat tammipuusta. Sain nopeasti kävelykiellon ja pyörätuolin sekä kävelykepit. Siitä alkoi uskomaton kierre ja solmujen solmu josta tuntui olevan mahdotonta päästä enää takaisin tolpilleen. 

 

Mun lonkat leikattiin 2003 syksyllä Tekonivelsairaala Coxassa. Sain tekonivelet, eli titaania kuolleen luuaineksen tilalle. Elin periaatteessa täyttä helvettiä kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Mun molemmat reidet ja persaus oli turvonneet kuin kuumailmapallot. Tulehduksen ja hermokipujen kanssa oli mahdotonta ajatella edes liikkumista. Ensimmäiseksi piti opetella liikuttamaan jalkoja sängyllä hoitajan ja vanhempien avustamana. Seuraavaksi piti päästä vessaan. Sitten olikin kävelyttimen kanssa kävelyä. Ja tämä kaikki sattui enemmän kuin mikään mitä olin lähellekkään kokenut. Halusin luovuttaa joka päivä. Monesti. En jaksanut enää vastoinkäymisiä. Niille tuntui olevan pankkitili, joka oli nyt tyhjä enkä pystynyt enää velkaantumaan. Mut siirrettiin Jyväskylään jatkokuntoutukseen ja vuodeosastolle, jossa sain ohjeet kotikuntoutukseen. Sanomattakin on selvää, että tuollaisen muutaman vuoden elämänkoulun jälkeen on mahdotonta jaksaa ottaa itseään niskasta kiinni, ja tehdä tarvittava työ. Sama koskee myös ympäröivää tukiverkostoa, jotka sairastavat mukana. Ei ole helppoa!

 

Mun uusi elämä silloisen tyttöystäväni Tarjan kanssa Kuokkalassa, ensimmäisessä yhteisessä kodissa, alkoi vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Mä söin itseni todella isoksi ja nautin kipulääkkeistä. Ne vei multa pois kaiken pahan, mutta toi myös paljon pahaa mukanaan. Kodeiini toi nopean sosiaalisen ja helpottavan pilven, jonka seurana saapuivat ummetus, hermostuneisuus ja huonounisuus. Siihen tietty söin unilääkkeitä, ja ahdistukseen rauhoittavia. Kolmen cocktaililla mentiin muutama vuosi, kunnes päätin muuttaa kaiken. Lääkkeet lensi sukkana roskikseen ja tilalle tuli SISU! Asenne, jolla ratkottaisiin jokainen haaste, jonka eteeni saisin. Aloin opiskelemaan kaikkea terveyteen liittyvää. Siinä menikin sitten muutama vuosi höyrytessä ja kaikkea kokeillessa, kunnes päädyin opiskelemaan alaa, koulutetun klassisen hierojan linjalle Jyväskylän Aikuisopistoon. Valmistuin hierojaksi ja opin paljon kivunhoidosta, sekä ihmisen käyttöoppaasta. Pohja oli valmis tulevaisuudelle, jossa musta tulisi inspiroiva ja opettava tekijä monelle haasteita kohdanneelle ihmiselle ja yhteisölle. Siitä voit lukee lisää nettisivuiltani kohdasta TARINA!

 

En ollut miettinyt koripalloa liiemmin vuosiin, saatika katsonut sitä enää, koska olin menettänyt kykyni pelata sitä. Olin kokeillut satunnaisesti pelata vuosien varrella, mutta kivut vei innon nopeasti pois. Kesällä 2014 aloin heittelemään palloa hieman ulkokentillä. Kerran päädyin pelaamaan Gettomasan kanssa korista. Hakattiin jopa 1vs1 pelit, jossa otin tietty turpaani. Ukko on ihan hullun kilpailullinen - testaa vaikka! Innostuin kuitenkin ajatuksesta pelata jälleen, koska olinhan laittanut kehoni melko hyvään kuntoon vuosien opiskelujen ja kokeilujen jäljiltä. Ainoa, ja suurin haaste oli vasemmasta polvesta löytyvä polvilumpion jänteen repeämä, joka tuotti hypätessä kipua. Tilanteen teki haastavaksi myös se fakta, että se polvi oli vasen, ja sillä lähinnä hyppäsin korille ajoissa. Me ruvettiin pihapeleistä innostuneena Gettomas€n kanssa pelaamaan mulle tuttujen kavereiden kanssa, tutussa paikassa, eli Säynätsalon Kuntotalolla. Siellä harjoitteli Möykkyjen korisjengi, joka pelasi Keski-Suomen Koripalloliigaa, ja messissä oli vanhoja pelikavereita SäyRi:stä. Vauhti tuntui heti aika rajulta, ja treeneissä lähinnä pelattiin. Sehän se on mukavinta! Mun polvi ei tietty siitä innostunut, ja olikin aina treenien jälkeen hieman ärtynyt. Aloin käymään peleissä, ja ensimmäinen peli sujuikin HonSu:n A-junioreita vastaan kohtuullisen hyvin. Tein jopa pisteitä ja pelasin pelin viime hetket. Kiitos siitä pelaaja-valmentaja Korhosen Pekalle! Etpä taida tietää, miten paljon se merkkas, ja merkkaa edelleen. Pienet asiat ja mahdollisuudet toiselle ihmiselle voi olla toiselle suurempia, kuin voi uskoakaan. 

 

Mä pelasin muutaman pelin ja lopetin. Lopetuspäätös oli helppo tehdä, koska arvostin enemmän kävelykykyä ja polveani, kuin riskinottoa, jossa saattaisi joutua leikkauspöydälle. Olin myös turhautunut pelaamaan niin, että kentällä lähinnä piti selvitä hengissä, ja miettiä miten pystyy liikkumaan, kun siellä olisi hyvä olla hyödyksi ja miettiä, miten pitää liikkua pelitilanteiden vaatimilla tavoilla. Kappale sulkeutui.

 

Hypätään taas ajassa tähän päivään, ja menettämisen jälkeiseen aikaan, jossa olen saavuttanut paljon asioita takaisin, plus paljon muuta minulle merkittävää. Kun tätä tarinaa olen kuitenkin kertonut jo ihan työni puolesta lukemattomia kertoja, on hyvä asettaa juttuja perspektiiviin. Olen onnistunut kuntouttamaan itse itseäni synkimmästä pohjasta ylös. Löytänyt apua vaivoihin ja ongelmiin, joihin en itse keksinyt ratkaisua. (Tässä kohden kiitos etenkin Hannu Majavalle sekä Pekka ja Joel Kumpulaiselle!) Olen myös oppinut käsittelemään asioita eri näkökulmista. Viimeisin oppini onkin ehkä yksi suurimmista, ja tämän olisin toivonut tajuavani jo paljon aiemmin; vähemmän on enemmän.

 

Sen opin on saanut tuta, kun kärsi burnoutista. Tein liikaa asioita, ja välitin liikaa muista, itseni kustannuksella. Tuosta on jo aikaa muutama vuosi, ja sen opit on tehneet mulle tosi hyvää. Nyt keskityn paremmin oleelliseen, eli omaan energiaan, parisuhteeseen ja minulle oikeasti tärkeisiin tavoitteisiin. Mun arvoihin ja missioon!

 

Kaiken tämän jälkeen palataan taas koripalloon. Mun suurin tavoite on edelleen koripallon pelaaminen ja siinä onnistuminen. Katselen joka päivä korista jossain muodossa netistä, ja jauhan siitä kavereiden kans. Holler Joosu J ja R2ISDJ2! Jäbät on ollu isossa roolissa mun uusio-rakastumisessa korikseen. Tänään illalla mulla on ensimmäiset treenit Namikan kanssa Kypärämäessä. Oon treenannut koko kesän, kirkas tavoite mielessäni. Aloitettiin vaimoni Ainon kanssa syventymään paastoamiseen ja sen vaikutuksiin. Oon oppinut keskittymään ravinnossa sen laatuun vieläkin paremmin, ja pitämään päivittäin vesipaastoa 16-20 tuntia. Syöminen siis tapahtuu pienemmässä aikaikkunassa, kuin mitä keskimäärin länsimaalainen ihminen syö. Tuona paaston aikana mun keho siistii ja korjaa paikkoja, sekä käyttää rasvaa polttoaineena, kun glukoosivarastot on tyhjentyneet. Syke laskee, insuliinitasot tippuu, kasvuhormonin ja testosteronin tuotanto nousee, ja paljon muuta kehoa tasapainottavaa tapahtumaa. Oon tehnyt myös 3kk aikana muutamia 24h kestäviä paastoja, mutta vielä en sitä pidempiä ole tehnyt. Senkin aika koettaa. Tuloksia on tullut huimasti, ja ehkä isoimpana on fiilis. Mun kroppa ja mieli on kevyempi, koska laihduin tässä ajassa 92 kilosta 84 kiloon. Ja koska en syö niin usein, mun yleinen moodi on tasaisempi, ja ajattelu kirkkaampaa. Söin ennen iltaisin aivan liian myöhään, ja usein lähellä nukkumaanmenoa. Se on häirinnyt mun melatoniinin tuotantoa, eikä keho ja mieli ole tajunnut nukkuma-ajan saapuvan. Nyt ruoka-aikojen tultua fiksuimmiksi, olen nukkunut paremmin ja palautunut treeneistä tehokkaasti. Siksi mun polvikin ja yleisesti koko keho pystyy vastaamaan koripallon haasteisiin paremmin. Vielä on kuitenkin matkaa täyteen pelikuntoon…

 

 

Kesän tavoitteellinen treeni, päivittäinen paastoaminen ja kokonaisvaltainen tasonnosto on siis johtanut siihen, että tänään pelataan - taas. Kevyen kokeilevasti lähdetään liikkeelle ja kiitollisena mahdollisuudesta. Mulla on ollut suurena apuna mun vanha ystävä ja mies, jonka kanssa aloitettiin 2012 tekemään samoissa toimitiloissa Vapaudenkadulla valmennusta ja hoitoja. Optimoven bossman, yksi monista kyseisen huippufirman koutseista ja fyssareista, Jani Parkkinen on itsekin korismiehiä (Lue: SäyRi:n kasvatti ja nykyisin JyWe:n miehiä, hahah!) ja valmentaakin koripalloilijoita sekä muiden lajien edustajia fyysiseen dominointiin. Janilla on erinomainen tatsi kuntoutukseen, voimavalmennukseen ja tavoitteiden maaliin viemiseen. Jani ja Optimove on jeesannut mua mun tavoitteissa paljon vuosien varrella, ja aionkin tuoda Janin oppeja sekä Optimoven meininkiä tässä blogissa esille. Mulla on spesifejä liikkeitä, millä on lähdetty vahvistamaan kroppaa, ja varsinkin jalkojen toimintaa korista varten. Progress! Seuraavassa postauksessa luvassa mm. videota ja tekstiä treenimeiningeistä. Siitä lisää pian! Kiitos kun luit tämän. Nyt junasta ulos keskittymään illan treeneihin ja moikka vaan!

 

Ps. Tsekkaa myös mun tarjoamat palvelut ja mun tarina. Tilaa mut mestoille puhumaan, valmentamaan tai esiintymään ottamalla yhteyttä tästä.

 

 

Please reload

Our Recent Posts

MITÄ VAHVEMMAT JALAT, SEN VAHVEMMAT JUURET

September 10, 2019

OPERAATIO KORIS4EVA

September 2, 2019

1/1
Please reload

Tags

Please reload

 

Jyväskylä

+358 40 416 9054

©2018 by Ossi Valpio. Proudly created with Wix.com